Eve Vuosi 2025 lähenee murtumapistettään. Vuosi oli minulle ehdottomasti parempi kuin edellinen, joten eiköhän vuosi 2026 ole taas huonompi. Uuteen vuoteen ei kuulu minulla upeaa juhlintaa, vaikka skoolaisinkin samppanjalla, vaan hyvin usein se sisältää surua, luopumisen tuskaa ja elämänhaasteista selviytymisen punnintaa.
Eikä asiaan varmaan vaikuta se, että uusi vuosi tulee heti joulun jälkeen! Nyt se sujui puoliksi migreenissä, mutta silti ehdin nauttia hyvistä ruoista ja juomista. Kuvan kriek jäi vielä avaamatta, mutta ehkä se viimeistään viikonloppuna korkataan kriekiä arvostavan ystävän seurassa.
Muistaakseni innostuinkin tästä kirsikalla maustetusta lambicista Belgiassa 20 vuotta sitten, jossa baarit olivat täynnä mitä upeimpia kriekeja. Jos siis olet juonut vain peruskamaa kerran, kannattaa ehdottomasti laajentaa otantaa. Alkostakin on saanut ihan hyvin tilattua rajattujen erien tuotteita. Kriek on aivan ihana juustojen kanssa, mutta myös tummasuklaisten joulukonvehtien.
Yritän pitäytyä joulussa, jotta pakenisin kysymystä tämän blogin kohtalosta. En lopulta tiedä, mikä on tämän anti enää tässä elämäntilanteessa. Perustin blogin vain ja ainoastaan siksi, että sain vihdoin kirjoittaa viineistä vapaasti niiden nimillä ja laajentaa omaa osaamistani vailla monopolin kahleita. Olen sittemmin saanut tätä kautta mahdollisuuksia pitää huikeita tastingeja, olen myös osan kanssa ystävystynyt. Ei voi siis millään sanoa, ettei tätä askelta olisi kannattanut ottaa.
Mutta. Sitten kuuluisa mutta. Viineistä kirjoittaminen on niin kaupallisen toiminnan kehystämää, etten oikein jaksa sitä. En varsinkaan Instagramissa. No, minulle ei lähetetä enää PR-tuotteita, koska a) olen pettynyt siihen kuraan, jota ihmisille lähetetään, joukossa ehkä yksi tai kaksi aidosti hyvää tuotetta, b) tehdystä työstä pitää maksaa korvaus, eikä se ole yksi pullo viiniä. Samaan aikaan suosittelen itse viinejä instassa ja lehtijutuissa, saman efektin sekin tavallaan tekee. Usein ilman korvausta tai ala-arvoisella palkkiolla. Kuukausipalkalla minulle on se ja sama mitä sillä rahalla teen, nyt se on sentään palkankorotuksen jälkeen suunnilleen linjassa vaivan kanssa. Aiemmin. Ei. Ole. Koskaan. Ollut. Paitsi hetken aineenopettajana, kun ei ollut luokanvalvojavastuuta tai koko vuoden arviointinakkia. Olenkin ilahtunut, että viinien sijaan vuoden luetuimpia kommentoiduimpia juttujani Instassa on ollut eri alojen palkkaerot ja mitä mistäkin työstä kuuluu maksaa. Tämä kertoo, että tarve läpinäkyvälle palkkapuheelle on huutava.
Olen siis toisin sanoen väsähtänyt. Tähän instavideoiden ja toimittajienkin ylipirteät puhuvat päät ja sormikopautukset linssiin ovat kerta kaikkiaan liikaa. En jaksa, ja tämä vie voimat kirjoittaa blogiakin päivätyön kirjoittamisen päälle. Oikeastaan suurin ongelma varmaan on Instagram. Jos sen heivaisi kokonaan, alatkin olisivat erilaisia ja täällä kiinnostaisi höpistä enemmän. Mutta blogissa se tapahtuu pääsääntöisesti ilman minkäänlaista vuorovaikutusta. Jälkikäteen sitä toki voi tulla, jos lukijan tapaa livenä. On fakta, että insta on vähintään yhtä tärkeä kanava, jos esimerkiksi tastingeja haluaa saada jatkossakin. Mutta samaan aikaan kun kysyn instaseuraajilta, moniko lukee tätä blogia, vain kymmenesosa vastaa myöntävästi. Heistäkin osa vain silloin, jos linkitän valmiiksi sivun instaan. Se on selvä, että blogit ovat tehneet jo pidempään kuolemaa – pitkälti vain siksi, että ihmisillä ei ole enää kärsivällisyyttä lukea.
Itse voin kerrankin sanoa, että aiemmat lukujumit ovat historiaa. En kylläkään ole lukenut muiden blogeja vaan kirjoja, joita tänäkin jouluna tuli lahjaksi kolmisen kappaletta, jos synttärilahja lasketaan mukaan. Anthony Hopkinsin upean itse kirjoitetun elämäkerran imaisin juuri äsken, ja eilen aloitin Dan Brownin Salaisuuksien salaisuuden. Sitä ennen kuin Lisa Marie Presleyn elämäkerran Elvis-isän kaipuusta ja ylisukupolvisesta päihderiippuvuudesta. Nyt odotankin, että voin analysoida jotain näistä tai sitten uusia luettuja kohtapuoliin pitämässäni kirja-viinitastingissa, jossa tietenkin yhdistämme sopivat viinit eri kirjoihin. Nämä ihmiset ovat tulleet juuri näissä tilaisuuksissa ystäviksi, enkä nyt tee tätä työnä vaan illanviettona. Muutenhan en edes voisi tilata itse viinejä, mikä minulle on todella antoisaa kirjoihin liitettynä. Mutta paha kyllä, kun en tiedä, mitä kirjoja muut tuovat! Setissä kuitenkin on oranssiviinejä, klassikkovalkkarit ja pari jännempää punaista. Yksi roseekin, katsokaan montako sitten avataan. Ja etenkin, mille kirjoille ne paritetaan.
Pointin pointti lienee taasen. että viineistä voi innostua ilman, että seuraat yhtäkään ”viiniasiantuntijaa”, ilman että tilaat mitään alan lehtiä tai luet suosituksia. Riittää, kun luotat omaan makuaistiin ja sen kehittymiseen. Maistat, onko jokin hyvää vai ei. Sitten voit ehkä pohtia, miksi. Voit aloittaa rypäleestä. Jollet pidä jostain viinistä, jossa on tietty rypäle, kannattaa ennen tuomiota kokeilla toista saman lajikkeen viiniä. Ota se vaikka eri makutyypistä. Moni Chardonnayn vihaaja ei pidä siitä juuri runsaana ja paahteisena (itse rakastan) eli tammessa kypsytettynä. Mutta kun tilalle tarjotaan terästankissa kypsytetty esitys vaikkapa Uudesta-Seelannista, saatat innostua (tässä kohtaa pitääkin ”mainostaa” ystäväni ja ex-kollegani Mikaelin kaverinsa kanssa perustamaa Kiwinea, jonka maahantuomia viinejä odotan jo kieli pitkällä. NZ-viinit ovat paljon enemmän kuin lähi-Alkon suppea ja excel-johdannainen hyllyvalikoima).
Samaan aikaan rutistessani viinikirjoittamisen ristiriitaisuuksista, osallistun toki tähän itsekin. Tiedostan, että joka kerta, kun hölötän jostain viinistä joko lehdessä, blogissa tai instassa, joku tilaa sen viinin. Teen siis työtä, jolla on seuraus. Haluaisin kuitenkin, että ihmiset itse kokeilisivat vain selaamalla Alkon verkkokauppaa tai Bottlescoutsia, mitä tahansa sen sijaan, että nojauduttaisiin ”viiniauktoriteetteihin”. Sellaiseksi tulee intohimoisesti maistelemalla. Koulutustakaan se ei vaadi vaan intohimon.
Itse en yleensä seuraa, moniko ostaa viinin levikkialueen Alkosta lehtijutun jälkeen. Sen kyllä katson, että valikoimapeitto on riittävä, koska lukijalle mikään ei ole niin raskasta kuin lukea suosituksia, jotka vaativat verkkokauppa-asiointia. Riippuu toki lukijakunnasta, mutta moni yhä edelleen olettaa saavansa viinit omasta lähi-Alkostaan tilaamatta. Se toki yleensä lehtijutuissa nykyisin mainitaan, että kyse on tilaustuotteesta.
No, opetusalallakin minulle on rutistu esimerkiksi siitä, että olen pitänyt palkkaa vaivaan nähden hyvänä. Miksi syön yhteistä kakkua? No, se todella maistuu kirsikkakakulta sen jälkeen, mitä olet kaupan alalla ja media-alalla etenkin freepuolella nähnyt. Moni opettaja on omassa hommassaan suoraan valmistuneena, aiempana työkokemuksena ehkä pehmiskioskilla työskentely ennen opintoaikoja. Sen huomaa, ettei ihmisillä ole otantaa matalapalkka-alojen todellisuuteen. Opettajainhuoneet ovat omalla otannallani kaikkein keskiluokkaisimpia ihmisyyden näyttämöitä, ja näistä käsin pitäisi sitten ymmärtää myös muita todellisuuksia, jotka kuitenkin ovat Suomessa valtavirtaa. Eivätkä toimittajatkaan valkokauluksissaan helpommalla pääse. Tulos leviää eteemme aukeamilla, joissa käsitellään keskiluokan haasteita ja tarjotaan viinit kylkeen. Miten tämä kaikki palvelee heitä, joilla ei ole edes varaa lehtitilaukseen?
Iso osa kadunmiehistä käy muuten lukemassa päivittäin lehdet kirjastossa. Heillä voi olla laaja yleissivistys, emmekä tarjoa heidän kokemusmaailmastaan juuri mitään luettavaa. Paitsi leipäjonot, köyhien joulut ja muut vakioaiheet, joissa ei saisi sortua sosiaalip*rnahtavaan mässäilyyn. Minusta ehkä naistenlehtien tarinallistaminen on enemmän tätä kuin asioiden kertominen niin kuin ne ovat. Se, että ihmiset ovat köyhiä ja käyttävät päihteitä, on totuus, jota moni ei edelleenkään halua kohdata.
Miten tämä liittyy viineihin? No, sama ristiriitaisuuden dilemma liittyy niihin. Itse olen samaan aikaan vuoden keskiarvolla pienituloinen ja harrastan kuitenkin aika kalliita viinejä. Ennemmin kannattaisi käyttää raha ruokaan. Isäni olikin iloinen, kun käytin lahjarahan 71 euron puolikkaaseen savukalkkunaan sen sijaan, että ostin viinejä. Jätin kyllä kertomatta, että tein juuri 150 euron verkkokauppatilauksen.
Viinit tuottavat itselleni iloa ja hyvinvointia, mutta heti laajemmassa kontekstissa niihin liittyy valtava ristiriita. Joko kaupallinen tai terveydellinen. Oma lokeronsa on uskovaiset, jotka niputtavat Chateau Palmerinkin syntiseksi alkoholiksi. Lars Levi Laestadiuksen perintöä olen käsitellyt blogissani ennenkin, millainen vaikutus sillä on Suomen nykyiseenkin alkoholipolitiikkaan. Ja ihmisten voimakkaasti jakautuneessa suhtautumisessa alkoholiin, jota viinikin tietenkin sisältää. Mutta on aika masentavaa, jos tällainen enologinen taidonnäyte niputetaan pelkäksi myrkyksi.
Syytän myös omaa ristiriitaista suhtautumista kaikkeen pitkällä monopolitaustalla sekä sillä, että tapanani on muutenkin harjoittaa jatkuvaa itsereflektiota. Jos olen jossain töissä, asiakkaana, mitä tahansa, skannaan jatkuvasti ympäristöä tehden siitä havaintoja ja johtopäätöksiä. Jossain kohtaa ihmeen suurikin yllätys itselleni oli, että on valtavasti ihmisiä, jotka eivät toimi näin, vaikka se on homo sapiensille aika luonnollinen selviytymiskeino. Olen siis jatkuvasti myös varuillani, vaikka samaan aikaan minulla ei ole minkäänlaista suojamuuria. Olen juuri se ihminen, jonka kohtaat edessäsi tai rivien muodossa. Tämä on toinen iso hämmästyksen aihe, että aitous on katoava luonnonvara. On paljon ihmisiä, jotka käyttävät valtavasti energiaa siihen pohdintaan, miltä he tai heidän somekanavansa näyttävät. Mitä he päästävät suustaan. No tähän kannattaakin usein panostaa. Suorapuheisuus voi tapahtua tahdikkuuden kustannuksella, mutta asioiden hyssyttely taas ei johda mihinkään.
Mennäänkö sitten joulun samppanjaan? Sain sen synttärilahjaksi, eikä Meunier-vetoiseen tarvitse koskaan pettyä joulupöydässä. Aivan yhtä hyvin voisin juoda Lecomtea tänään uuden vuoden nakkien kanssa, mutta pahus sentään, pullo on jo tyhjä. Tiedossa on kuitenkin Monopolin peluuta lapsiperheen kanssa, joten kovin ranttaliksi ei tänään pistetä. Ehkä avaan Oriol Rossellin Macabeo-vetoisen cavan, jonka totesin loistavaksi aiemmin pitämässäni tastingissa. Onhan siinä oliivin kuva!
Päädyin googlettamaan oliiviteoriaa. Omistan itse blogini tekstin. Onko siis ihan sallittua ja normaalia, että tekoäly koostaa tällaisen koonnin?
” Mitä Oliiviteoria tarkoittaa?
- Perusidea: Oliiviteoria on humoristinen, mutta käytännöllinen nyrkkisääntö viinin ja ruoan (etenkin sipsien) yhdistämiseen.
- Oliivi-metafora: Ajatuksena on, että jos löydät viinin, joka sopii erinomaisesti oliivin kanssa, se viini todennäköisesti sopii myös sipsien tai muiden suolaisten naposteltavien kanssa.
- Syyt: Oliivit ovat suolaisia ja niissä on usein mineraalista purevuutta. Hyvä oliivi-viini-yhdistelmä osoittaa, että viinissä on riittävästi hapokkuutta, suolaisuutta tai muita elementtejä leikkaamaan suolaisuutta ja korostamaan makuja, mikä toimii myös sipsien kanssa.
Mistä Löydät Lisätietoa?
- Blogi ”Sipsiä ja samppanjaa” on keskeinen lähde tälle käsitteelle, ja sen artikkeli ”Suuri ja mahtava oliiviteoria!” selittää teoriaa tarkemmin.
Yksinkertaisesti: Jos löydät täydellisen viinin oliiville, löydät todennäköisesti täydellisen viinin sipsillekin!”
Ensinnäkin, kyseisessä otannassa on pari vakavaa – ei nyt suoraan sanoen virhettä, mutta harhaanjohtavaa tietoa kirjoittamaani alkuperäiseen lähteeseen verraten. Lue itse ylemmästä linkistä ja vertaile. Vaikka olen allekirjoittanut kiellon, ettei luomaani journalistista tekstiä voida käyttää tekoälyn kehittämiseen, sama ei näemmä koske blogiani. Toki tekoäly vain jalostuu tästä kanavasta, mutta itse näivetyn.
Kerron kuitenkin, että nautin totta kai sipsiä ja samppanjaa koulutusristeilyllä, jossa käsiteltiin juurikin tekoälyn käyttöä toimittajan työssä. Tarvitsin nämä eväät.
Olen kyllä hieman käyttänyt tekoälyä työssä vain todetakseni, ettei AI ymmärrä lainkaan kronologiaa saati totuuspohjaa, vaan kaikki on käytävä itse tarkistamassa. Tämä vie usein enemmän aikaa kuin jutun kirjoittaminen ja ideoiminen itse. Varsinkaan ideointikäytössä en ymmärrä tekoälyä lainkaan. Jollet keksi itse, olet väärässä työssä. Jollet myöskään keksi otsikoita itse, haluan itse ainakin lukijana voida lukea, että otsikko oli tekoälyn kehittämä. Sama koskee kaikkia uuden vuoden hupijuttuja, kuten horoskooppeja. Näiden laatimiseen käytetään yllättävän paljon tekoälyä, mutta itse en tähän suostu. Huomasin jo lyhyessä ajassa, miten sen käyttö typistää omaa ajattelua. Mielestäni se on vaarallista etenkin töissä, jotka perustuvat kielen rikkaudelle, ihmisten tekemään ajatustyöhön ja laajaan yleissivistykseen. Elämme tekoälykiimaa, joten on luontevaa, että joka alalla pissitään nyt AI:n suhteen Suomessa hunajaa. Mutta tervettä kriittisyyttä ei kannata unohtaa.
Olisikin kiinnostavaa tietää, käytetäänkö tekoälyä viinitiloilla ja jos, niin missä. Käyttävätkö maahantuojat? Itse yritin kasata kuntien eri vesimaksuja taulukoksi tekoälyn avulla, tulos oli virheellinen kasa sontaa. Ehkä pitää silti kokeilla tekoälyä juuri luettelointia vaativissa tehtävissä uudelleen. Jos jaksais ja viittis, nopeampaa on hakea tieto itse.
Pisteet sinulle, joka olet jo lukenut tänne asti. Annan sinulle palkinnoksi loppujämät ihanasta viinistä, joulunjälkeismakaronilaatikon unelmaparista Liparin saarelta. Tilasin Bottlescoutsista Liparin trion alesta, eli Tenuta di Castellaron luonteikkaat viinit. Varmaan enää tätä Ypsilonia on jäljellä. Nimi viittaa tuliperäisen saaren helleenihistoriaan. Sisilian pohjoispuolella sijaitseva saari on – kuten Sisiliakin – ollut vahvasti eri kulttuurien polttopisteessä, mutta isommasta saaritoverista poiketen ei Liparilla ole viljelty viiniä yhtä laajamittaisesti kuin Sisiliassa. Ei toki ole pinta-alaakaan. Asukkaitakin on Wikipedian mukaan alle 13 000. Pistetään karttakuva tähän mukaan, koska otannallani ihmisten maantieteellinen tietämys on aika heikkoa. Paras ratkaisu sen kehittämiseen on vanha kunnon karttakirja, jota olen niin ikään lukenut joululomalla. Onkohan minulla muuten Asperger? Samaa pohti myös Anthony Hopkins kirjassaan.
Yhtä kaikki maussa on viehkeää boysenmarjaa, tunnistettavaa vulkaanista Etnan ja Vesuviuksen mannerlaattaa, ihanaa Alicanten paksua mustetta yhdistettynä yhteen suosikkirypäleeseeni Nero d´Avolaan, joka suorastaan huutaa paahdettua munakoisoa, sekä mausteista Corinto Neroa. Aina en ole blendien ystävä, mutta tämä viini on hintaisekseen upea. Onneksi on vielä yksi pullo jemmassa. Ja mitä onkaan odotettavissa premium-sarjassa?
Nyt auringonvalo kutsuu minut ulos pakkaseen jäädyttämään aistinvaraisen arviointivälineen. Kun blogin otsikko on alku ja loppu, Alfa ja Omega, mitä siitä puuttuu? Draaman kaareen kuuluu olennaisesti keskikohta. Ypsilon ja pieni hengähdystauko. Ehkä tämä on sittenkin sellainen.
Hyvää uutta vuotta kaikille ja kiitos, kun luet blogia!
P.S. Erityisesti ilahdun, jos joku muukin jättää kommentin kuin mainostaja tai venäläinen trollaaja, mutta arvostan toki kaikkia kävijöitä. Kohti ensi vuoden makuelämyksiä ja kamppailuja!
