Suomi – perinteisten grillien hautausmaa?

Nyt täytyy hengittää syvään. Ensinnäkin yhä edelleen loistavaa hampurilaisähkyä syötyäni kylmänä eilen liian isosta purilaisesta jääneen rippeen. Toiseksi, minua ei saa päästää kirjoittamaan grilleistä, sillä loppua ei näy. Olen jo kolmeen eri lehteen ruotinut grillikulttuurin murenemista tahi makoisia löytöjä uroskansan olohuoneesta. Nyt on kuitenkin pakko raottaa sunnuntaina sanaista arkkua, näin lukurauhan päivänä. Toivon niin kovasti, että perinteiset grillit pysyvät katukuvassa halki Suomen. Olemme jo menettäneet niin paljon vanhasta ruokakulttuuristamme väskynäsopasta ties mihin maakuntalajikkeisiin, että pidetään nyt edes grilliruuasta kiinni.

Eilen toteutui pitkäkestoinen aie: mennä entiseen Itäharjun grilliin, joka nyt on Jerry´s Grill. Uusi omistaja on siis Turun vanhimmalla yhä toimivalla grillillä, josta kävin tekemässä jutun pari vuotta sitten. Jo tuolloin ihastuin grillin välittömään tunnelmaan ja sen legopalikkamaiseen karismaan keskellä Itäharjun kohta lanan alle jäävää teollisuusaluetta. Tämä on kokonaan toinen saaga, nimittäin huoleni siitä, ettei edes museokeskus taida olla kovin huolissaan unohtuvasta teollisuuden historiasta juuri kyseisellä alueella. Niinpä olen itse kirjannut ja kerännyt tietoa muistiin monista sen alueen liikkeistä ja yrittäjistä.

Mutta jottei juttu rönsyilisi, palataan grilliruokaan. On mentävä juurille Esan nakkiin, joka sijaitsi Naantalissa. Minua tietysti ”kiusattiin” asiasta, koska isäni nimi löytyi nimestä. En silti muista kovinkaan hyvin kyseisen grillin valikoimasta muuta, kuin että se muuttui jossain kohtaa kebabbilaksi, nykyajan pappilaksi. Käsittääkseni tässä Esan nakki -luukussa, Naantalin silloisen Seurahuoneen kainalossa, on kuitenkin toiminut aikanaan ensimmäinen tuleva Hesburger. Minun aikanani nykyisen Naantalin Hesburgerin tiloissa oli Burgerman, joka oli jonkinlainen Esan nakin ja Hesen risteytys. Yhtä kaikki, kehitys oli armottomasti ja vääjäämättömästi alkanut valua kohti geneeristä massaa.

Perinteisten grillien salaisuus on se, että tiedät aina mitä saat, mutta parhaimmillaan yllätyt positiivisesti. Olet myös tyytyväinen laatuun. Jollet ole, tästäkin muistetaan avautua Facebookin grilliruokaryhmissä, joita tietenkin seuraan. Aina sanotaan, ettei Suomessa ole intohimoista ruokakulttuuria, kuten Italiassa, mutta menkääpä vain lukemaan persvakotuntumaa grilliruoasta. Siellä yleensä miespuoliset asiakkaat yhteiskuntaluokkaa katsomatta ruotivat syömiään annoksia eri grilleissä. Ja sieltä minä senkin bongasin, että Itäharjun grilli on nyt vaihtanut omistajaa.

Mutta miten hyvän siirron grilli sai! Ystävällinen palvelu jatkuu, grillin ovi käy ja menuun on tullut tuulahduksia myös ”nykyajasta”, muttei kuitenkaan liikaa. Tarjolla on perinteisten makkaraperunoiden ja lihisten lisäksi myös smash-hampurilaisia ja täytettyjä leipiä, joista yhdessä ainakin oli jotain parmankinkkua ja mozzarellaa. Ei siis vain kinkku-juusto-sämpylä, vaan sen italialainen versio. Silti liialliseen trendipelleilyyn ei ole lähdetty, vaan omistajat tekevät kunniaa grillin menneisyydelle. Sisältökin seiniä ja punaisia jakkaroita myöden on yhä sama.

Oli todella turvallinen olo imuroida valtavaa kahden pihvin jalapeno smashia ja ryystää kokista hieman tulisia ranskalaisia syöden, kun olympialaiset pauhaavat taustalla ja Tekniikan Maailmat koreilevat seinäkorissa. Jarno Saarinen varmasti astuisi tähänkin versioon. Jollet tiedä, kuka on Jarno Saarinen, googleta. Jokainen turkulainen tietää hänet, jopa sellaiset, jotka eivät seuraa urheilua.

Itse olen joskus kilpaurheillutkin, mutten siitä huolimatta ole koskaan katsonut sitä töllöstä. Minua stressaa se urheilumölinä, joten en halua sitä etenkään kotona kuulla. Mutta kun menen autenttiseen grilliin pitkin Suomea, juuri urheilumölinä tai uutiset sekä possumunkkia tai pahvikahvikuppia haukkaavat neontakkisedät tekevät kokemuksesta saman kuin lapsuuden pitkillä ajomatkoilla pohjoiseen. En enää muista kaikkien pysähdyspaikkojen nimiä, mutta olen lähes satavarma, että suurimman osan on syönyt ABC.

Itselleni on periaatekysymys olla pysähtymättä sillä, vaikka olenkin asiakasomistaja. Jos voin suinkin välttää ketjusyöttölät, teen niin. Kaikki Turku-Helsinki-tietä Valtatie 1 aikaan eli nykyistä 110-tietä ajaneet muistavat varmasti Ykköspesän ja Lahnajärven. Ne eivät olleet vain grillejä, vaan ihan ravintoloita, joissa saattoi syödä maukkaan elmukelmuun käärityn juustokinkkusämpylän tai lehtipihvin. Jälkimmäinen tulikin pitkästä aikaa koettua toissa kesänä Lahnajärvellä matkalla Bodominjärvelle. Tuhansien järvien maassa on myös ollut tuhansia grillejä, mutta onko enää?

Turussa ainakaan ei taida olla superperinteisinä kuin mainitun lisäksi Laten grilli, mikä Pansion portti se olikaan? Juoksin kerran Pansioon asti päästäkseni kokemaan tuon autenttisen rasvan, mutta grilli oli mennyt jo kolmelta kiinni. Niinpä Itäharjun eli Jerryn grillin arkiaukiolo viiteen asti on suoranaista luksusta. Itse olen kuitenkin töistä kotona yleensä vasta puoli kuudelta, niin en koskaan ehti arkisin ajoissa.

Sitten on tietenkin Mantun grilli, Martinsillan grilli ja Länsikeskuksen sekä Kärsämäen tienoollakin on pari perinteistä grilliä. Keskustagrilleissä on se ero, että niihin eivät rekkakuskit suuntaa. Eihän niihin saa autoa. Itäharjun grillillä parkkipaikan koko mahdollistaa sen, että voi pidemmälläkin lastilla sille suunnata. Näissä paikoissa ei käy fiiniä teatterikävijää, mutta fakta lienee, että heilläkin on aamuyön pikkutunneilla nälkä. Grilliruoka on se mikä yhdistää koko kansaa, paitsi kasvissyöjiä. Onneksi tähänkin on keksitty tuunauksia oikein maukkainakin. Mutta helposti nämä paikat ovat enemmän hipsteripesäkkeitä kuin perinteisiä grillejä.

Sen huomaa tosi hyvin Paimion seudullakin, jolla pyörin usein töissä. Ei siellä missään ole kasvisruokia tarjolla, vaan ihmiset haluavat lihakastiketta ja perunaa. Oikeasti kontrasti on suurkaupunkien lounaspaikkoihin valtava. Silti ruokapalveluja ja sitä, mikä on oikeasti hitti, arvioidaan todella usein Kallion hipstereiden näkökulmasta. Itselläni on aina mennyt ´nduja tunteisiin. Ylipäätään massan mukana meneminen, oli kyse sitten salamimassasta, teriyakilohesta tai trendipuurosta. Ei suurin osa Suomessa näitä halua vaan makkaraperunat. Silti kaikkea arvioidaan somenäkyvyyden kautta. Instagramissa suurin osa seuraajistani on Helsingistä, ja suurin osa on myös sellaisissa töissä, että on rahaa käyttää massia ravintoloihin, ruokiin ja viineihin. Hyvin harvoin siellä julkaisuissa näkyy mitään tällaisia paikkoja, joissa itse käyn.

No, Helsingissä ei taida ollakaan ihan vastaavia grillejä kovinkaan paljon? Ei ainakaan mitään Tukholman kaltaisia nakkikioskeja, kuten Östermalm´s korvspecialist. Kun menen Tukholmaan, mietin ensimmäisenä, missä en ole vielä syönyt nakkisämpylää. No, Turussa Jerry´s grillillä en vielä ole. Itäharjun grillin version olen syönyt. Se oli hyvä, mutta jäi kyllä vähän Tukholman jalkoihin. Ehkä parhaita hodareita Turussa on ollut Martinsillan grillin valkosipulihodari, niistä joita itse olen maistanut. Mutta Ruotsistahan trendit ovat aina Turkuun rantautuneet ja sitä kautta koko Suomeen. Silti Turun katukuvasta on täysin kadonneet höyrynakkikojut, joita ennen oli monin paikoin ympäri ydinkeskustaa. Juttelin tästä juuri Sepen grillillä Kaarinassa asioidessani, miten valtava muutos on ollut.

Ehkä perinteisistä grilleistä on jo kirjoitettu kirja ja höyrynakkivaunuistakin löytyy painettua faktaa. Silti kovin usein tuntuu, että näitä vain Facebookin kuvakirjastoissa haikeina muistellaan. Näissä paikoissa pitää myös käydä, jotta ne kannattavat.

Vaikkei nykyinen Itäharjun grilli ole verrattavissa yhden mummon höyrykuutioon, on se kuitenkin säilynyt omaleimaisena muistona ajasta, kun Suomessa vielä vaalittiin legopalikan näköisiä kioskeja. Paikalle täytyy löytää, niin piilossa joutomaan keskellä grilli on. Siksi kirjoitankin tästä nyt blogiin, jotta tekin, jotka ette ole paikasta kuulleet, menisitte sinne ja näihin muihinkin mainitsemiini.

Tiedättekö mikä on kevään aikomukseni? Minulla on sellaisia todella harvoin, mutta huhtikuussa olen menossa sukuni kotikonnuille Iin Haminaan. En kyllä muista lapsuudesta Iin Haminan grilliä, vain lestadiolaismarketit joista ei saanut keskiolutta tai muitakaan paheita. Mutta nyt siellä sellainen ainakin on. Ja somesuosio näyttäisi olevan valtaisaa. Aion matkustaa bussilla Oulusta Iihin, en nyt sentään vain grillin takia, mutta täytyyhän siellä hautausmailla sukuloidessa jotain syödäkin. Jos siis joku paikassa käynyt sattuu tätä lukemaan, kertokaa, mitä siellä kannattaa ottaa.

Samalla aion myös käydä ottamassa viimeiset kuvat Iin jugend-juna-asemasta, jota uhkaa purkaminen. Myös kaikista suvun paikoista haluan kerryttää omaakin kuva-arkistoa, vaikka näistä löytyy paljon vanhempia sukulaisten ottamia kuvia. Kaikki ovat olleet taitavia kuvaajia.

Arvoin pitkään, yövynkö Iissä vai Oulussa, mutta lopulta päädyin jälkimmäiseen osin saamelaistaiteen ja Fotografiskan lainanäyttelyn takia. Oulussa aion käydä Suomen ainoassa bangladeshilaisessa ravintolassa, mutta toinen käynti voisi olla ääriperinteinen. En tiedä, olisiko sekin grilli. Saa ehdottaa.

Lopuksi minun on hehkutettava Sauvon Grilliä ja elintarviketta. Kävin siellä teini-iässä Sauvon villin yöelämän yhteydessä, jolloin kadun kuumin nähtävyys saattoi olla kevarilla kaasuttava Libresse-lippispäinen poika. En tiedä, onko meno niistä vuosista hirveästi muuttunut, mutta ainakin Sauvon grillin omistajat ovat yhä samat. Lupasin tulla uudelleen nopeammin kuin 20 vuoden päästä, joka viimeksi oli tauon pituus. Nyt se on ehkä vain pari kuukautta, sillä huomenna lounastan kyseisessä paikassa. Kanatasku on siellä kuitenkin erittäin suositeltava. Grilliruokakin voi olla raikas aiheuttamatta ähkyä. Samoin voi jopa sanoa Jerry´s grillin jalapeno smashista, sillä vaikka se ähky todella tuli, ei jäljelle jäänyt silti huonoa tai rasvaista oloa. Ehdottomasti jatkoon tämä paikka! Toivottavasti Sauvon grillillekin löytyy sitten, kun aika on kypsä, uusi perinteitä kunnioittava omistaja.

En tiedä, miksi pikkugrillit ovat minulle niin tärkeitä. Ne ovat niin inhimillisiä. Ne kokoavat yhteen suuria tarinoita pienten ihmisten elämistä. Ne ovat matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja, joissa kenenkään ei tarvitse hallita mitään etikettiä tai esittää mitään. Voi olla aito oma itsensä. Koskaan ei ole myöskään grilleiltä ollut vaikea saada kommenttia lehteen, koski aihe mitä tahansa.

Kerron tämän kaiken arvostaen myös suuresti lähestymistä eteeni samppanjakärryllä valkoisin hansikkain. Jotain tämän tapaista koin Budapestissa ja Vilnan taannoisella lentokentällä, jossa tuntui kuin söisin Kievin kanaa Dostojevskin punasamettisessa romaanissa. Haluan kaiken joko tai. Joko pitää olla täydellinen fine dine -elämys tai autenttinen rehti grilli. Ei mitään välimuotoja. Jollei osata tehdä ruokaa ja palvella, on parempi jättää bisnes tekemättä. Suomessa aivan liikaa aliarvioidaan kuluttajaa. Etenkin viinilistat ovat monessa paikassa suoraan sanottuna niin järkyttäviä, että jätän menemättä. Suosin sitten tällaisia paikkoja, joissa ruoka ei vaadi viiniä.

Ja silti, arvaatteko mille viinille kylmä jalapeno smash sopi miltei täydellisesti? Kroatian Babic-rypäleiselle The Dalmatian Dogille, jonka ostin vain siksi, että Alkossa nyt on aina liian vähän kroatialaisia viinejä. Tai mitään muut maat -viinejä. Tämä viini on toisaalta varsin yllätyksetön, mutta se on silti persoonallinen aroniamarjan ja havun fuusio varsin nieltävällä koostumuksella. Sen verran löytyy makean marjaisia ja kirsikkaisiakin aromeja vailla tanniineja, että viini sopii loistavasti mätöhtävän ruoan pariksi. Ensipuraisut koin sveitsiläisen pehijuuston ja metwurstin kanssa kakluuneja lämmittäen, mutta sanoisin, että onkohan tämä jopa vielä parempaa päivän avattuna kylmän hampurilaisen kanssa.

Näköjään pyrkimykseni pitää blogijutut lyhyempinä on silkkaa utopiaa, mutta kaikki valveutuneethan jo tietävät, miten pitkään on ollut trendi yhdistää prestige-juomia grilliruokaan. Olen jo vuosia sitten esimerkiksi parittanut roseesamppista (Chouette) Martinsillan grillin makkaraperunoihin onnistuneesti, mutta myös peruscuvee tai Blanc de Blancs toimii loistavasti. Etenkin ja myös paneroidulla pinnalla. Jos kuitenkin mennään käsin syötävään hampurilaiseen, en tähän kaipaa itse kuplia, vaan joko kokista tai testimielessä notkeaa punaviiniä. Yksi parhaita yhdistelmiä on tietenkin jenkkilästä, grillimätön raamattuvyöhykkeestä. Zinfandelia otin jo aikanaan laivalla Isabellan ala cartessa, kun valitsin, myönnettäköön, hennossa dagen efterissä, listalta vain luksushampurilaisaterian. Nyt en enää muista tuottajaa, mutta olisikohan se voinut olla Kendall Jackson? Loistava yhdistelmä. Lisäksi olen testannut lammaspurilaisten kanssa KWV:n tämän premium-pinotagen, joka maksoi aika reippahasti 29 euroa. Mutta yhdistelmä oli sen väärti.

Kun pari viikkoa sitten olin jälleen laivalla, en nyt ottanut Kobbassa hampurilaista (ei ollut tarjollakaan), vaan Kobban nimikkomenun perinteisellä pippuripihvillä. Tämäkin asia liittyy sikäli grilleihin, sillä monista paikoista saa myös pihvejä etenkin perjantaisin. Niin myös Jerryn grillissä. Mutta! Taas tuli todettua, miten erinomainen on jenkki-Zin juuri tämän tyyppisen ruuan kanssa. Oli sillä Predatorilla hintaakin 39 euroa pullo. Mutta kyse on aivan eri tuotteesta kuin Italian sokerilla bodypumpattu Primitivo, vaikka rypäle onkin sama. Kannattaa kokeilla, jos vastaan tulee.

Minulta varmaan on jäänyt nyt jokin elintärkeä grilli mainitsematta, kuten Heimon grilli, johon olen tehnyt viime aikoina tuttavuutta. Sielläkin oli kesällä tarjolla maittava smash, ja nyt voin suositella pihvilautasta.

Mutta täytyyköhän tässä kohta pitää huomisen jälkeen pieni grillipaussi? En aikanaan halunnut Naantalissa mennä kesätöihin grillille, sillä pelkäsin, etten sitten enää voisi syödä grilliruokaa. Niinpä menin tekemään drinkkejä musiikkijuhlavieraille ja vaihtamaan heidän lakanoitaan reippaasti alaikäisenä, mitäpä sillä väliä. Ja pidän yhä alkoholista ja nukkumisesta.

Mikä on sinusta alueen tai Suomen paras grilli, jos yhden saa valita? Ovatko nämä mainitsemani jo tuttuja? Papukaijamerkki sinulle, joka luit loppuun!