Eve Kesti puoli tuntia päästä kirjautumaan tämän blogin hallintasivulle, sillä alusta oli mennyt visuaalisesti uuteen uskoon. Tämän lisäksi php-päivityksissä on ollut ongelmaa, ja ilmeisesti nyt WordPress lakkaa toimimasta tai jotain, jollen päivitä tätä aivan liian monimutkaista kuviota. Aivotoimintani ei yksinkertaisesti riitä enää viikonloppuna tällaisiin asioihin. Kuulemma minusta näkee hyvin perjantaisin, mitä työviikko saa aikaan. Käyn hitaalla, hävitän tavarat ja itseni, nukahdan viimeistään puoli kymmeneltä sohvalle. Ja seuraava päivä on uusi. Silloinkaan ei kannata tehdä mitään liian vaativaa.
Niinpä ilo oli ylimmillään, kun viikonlopun aktiviteetiksi kulminoitui silakkamarkkinat. Turussa ne pidetään Förin vieressä lähempänä satamaa, kuten asiaan kuuluu. Ilahduttavaa oli nähdä, että paikalla edelleen on ammattikalastajia ja kojunpitäjiä vähän kauempaakin, esimerkiksi Kuopiosta asti (kalakukko). Saattoiko olla totta, että pölypussikauppiaat loistivat poissaolollaan? Metrilakua kuitenkin myytiin, tottahan toki.
Tänä vuonna ostin vain Pyhämaan kalastajilta savustettua siikaa ja toisesta kojusta neljä maustepussia kympillä: savustettu paprika, tacomauste, korianterinlehti ja rakuuna. Jälkimmäinen kuuluu yhteen lempiruokaani, se on kermainen valkoviini-vaaleaorakaspasta, jonka olennaiset osat ovat valkopippuri ja rakuuna. Harmi vain tänä vuonna en ole juurikaan ehtinyt sieneen aiempien vuosien tapaan, ja silloin kun olen, en ole vaaleaorakkaita löytänyt. En myöskään herkkutatteja. Onneksi sentään kantarelleja ja suppiloja.
Silakkamarkkinoilla pitää aina syödä muikut rasiasta, koska eihän ihan vastaavia kotona saa. Airfryeria minulla ei ole, eikä varmaan tulekaan, koska suhtaudun tähän samanlaisena keskiluokkaisena villityksenä kuin ´ndujaan. Kukaan ei enää mesoa siitä. Kohta myös airfryereita nähdään pilvin pimein kirpputorilla. Se on siitä jo selvä merkki, että silakkamarkkinoilla DNA-kojun pojat tarjosivat sitä kylkiäisenä puhelinliittymään (ohitin).
Porukkaa oli markkinoilla lauantaina paljon, odotetusti. Silti ei ahdistanut kuten keskiaikamarkkinoiden helteessä. Ilma oli mitä parhain syyskävelylle, kun keltaiset lehdet koristavat vielä puista ja asfalttia. Sen verran oli kuitenkin jo koleaa, ettei haitannut yhtään kävellä kala kainalossa vastarannalle syömään Cafe Ankan munkkia. Ja unohtuipa se kala myöskin kassiin, kun vihdoin pääsi kotiin, muttei mitään ongelmaa, kun sen illalla pottuvoin kera söi.
Jollet ole vielä koskaan käynyt Cafe Ankassa, kannattaa siellä ehdottomasti käydä munkkikahvilla. Minusta sieltä saa Turun parasta munkkia. Kaikki ruissalot ynnä muut jäävät jälkeen. Ankka vain on auki kelien mukaan, joten tuskin enää kovin kauan. Kiinniolon huomaa siitä, ettei pihalla ole lainkaan ihmisiä (normaalisti aina täynnä) ja luukussa lukee ”Se sataa koht kumminki”.
Itse asiassa muistin juuri, että tein joskus lehtijutunkin paikasta, linkkaan sen tähän. En nyt yhtään muista, miksi jutun fokus on Tinder-treffipaikka, mutta teemalehti taisi olla Aamuset Kesäheila. Ja kyllähän se totta on, että tuollainen ulkoilmapaikka on varmaan sopivan rento semianonyymiin kohtaamiseen. Olisikin kiva, jos kaikki Ankassa tavanneet parit ilmoittaisivat itsestään jonnekin. Turussa ehkä Dennis kiilaa kärkeen treffipaikkojen ykkösenä, veikkaisin.
Tapani mukaan juttu rönsyilee, mutta aamun Turkkaria lukiessa tuli taas kerran mieleen, miten vanhemmat ihmiset löytävät niin paljon helpommin seuraa kuin nuoret. Jutussa oli haastateltu ruotsinlaivojen vakiokävijöitä, jotka risteilevät monta reissua putkeen. Mistä ikäihmiset löytävät niin helposti ”kavereita”, kun nuoret eivät monessa vuodessakaan? Vastaus saattaa tulla vastaan kadulla tai juuri silakkamarkkinoilla. Iäkkäämpi väki jää tosi helposti juttelemaan, vaikka osapuolet edes tuntisi toisiaan. He ovat eläneet suurimman osan ”pariutumisen kultavuosista” aikana ennen somea. Nythän nuoretkin alkavat tehdä joukkopakoa tindereistä sun muista, kun he ovat niin kyllästyneitä kohtaamattomuuteen ja ajanhukkaan.
Näin pääsimme Ankan munkeista treffikulttuuriin, mutta väliäkös tuolla. Bavaria maistui hyvin savusiian kyytipoikana. Illan uutisissa Kotkanpesä paloi, samoin arinan viimeiset kekäleet ennen simahtamista kylmään makkariin. Jotenkin tämä on vertauskuva ”viini”blogilleni, jonne ei ainakaan viineistä ole enää kauheasti mitään kerrottavaa. Olen oppinut vain juomaan niitä.
En ole kyllä varmaan yli kuukauteen juonut muita viinejä kuin laivalla Ogierin Chateauneuf-du-Papea ja kotona Rolle-rypäleistä Languedoc-Roussillonin edustajaa. Orpheon oli kyllä edullinen kuriositeetti, jonka kotiuttaa helpommin kuin toki varsin hintavan paavillisen viinin. Laivalta se kantsii ostaa alle 40 eurolla, mutta jätin nyt väliin. Sen sijaan ostin Heidsieckin Blanc de Blancsin ja pari muuta hillottavaa kellariin. Keväällä samppanjaristeilyllä juuri tuo samppis sinetöi samppanjamenun, ja olin kyllä myönnettäköön riittävän nousussa jo siinä kohtaa niiden kaatojen jälkeen. Mielelläni maistan kyseisen samppiksen joskus vuoden päästä meditatiivisessa mielentilassa yllättäen juuri sipsien parissa. Ja siihen sitten jokin pääruoka. Kannattaa ehdottomasti ostaa alle 60 eurolla Viikkarilta.
Instaan tein jo vähän vertailua Oscarin ja Kobban pippuripihvien välillä, taisipa jälkimmäinen voittaa Predator Old Vine Ziniin yhdistettynä. Vaikkei kaalilla höystetty pihvi Ogierin kanssa ollut lainkaan huono häviäjä. Joskus vain maut ovat täydellisessä harmoniassa, sellaista on vaikea ylittää. Ja kun tilanteeseen liittyy vahvasti myös seura ja tunnelma, voi mikä tahansa hetki olla täydellinen mahdollisuus uuteen makuelämykseen. Kyllä yksi kesän top 3 oli ehdottomasti makkarperunat ja Bdb-samppanja, josta kirjoitinkin tänne viimeksi.
Silakkamarkkinoilta eksyttiin jo rankasti, mutta koko ajan ollaan oltu lähellä Turun satamaa. Se on siis tämän kirjoituksen punainen lanka. Ne makkareperunatkin syötiin hollilla vastapäätä Fuugaa, joka silloin oli vasta rakenteilla. Muistaakseni se ottaa tänään vastaan ensimmäiset juhlavieraansa. Käveltiin siitä ohi takaisin markkinoilta. Selvästi moni muukin oli pysähtynyt katselemaan tätä Turun toivottavaa vetovoimatekijää. Aloin käydä vanhassa konserttitalossa klassisissa konserteissa ainakin pari kertaa vuodessa, joten täytyy yrittää pitää yllä samaa tahtia Fuugassa. Liput vain ovat varmaan tosi paljon kalliimmat ainakin alkuun.
Loppuun vielä kiitokset taas tasting-kyselijöille. Olen toivottoman surkea sähköpostin lukemisen kanssa, käyn siellä ehkä joka toinen viikko. Kun en ehdi enää pitää tastingeja. Pitäisi päivittää tämä koko sivu ja poistaa sieltä nuo tasting-osiot, mutten ole jaksanut. Moni on tilittänyt minulle näistä samoista haasteista. Blogin pitäminen vaatii etenkin tässä tietoturva-ajassa hirveästi panostusta. Ei vain riitä aika ja energia. Mutta pidetään tätä nyt kuitenkin toistaiseksi yllä, kun en halua myöskään menettää näitä tekstejä. Kiitos kaikille teille, jotka olette käyneet vuosien varrella lukemassa!
Kerropa kommenttiin, mikä on ollut sinun syksysi paras tapahtuma ja viini. Täytyy itse lisätä vielä Turun kirjamessut, jonka yhteydessä ei enää pidetä ruoka- ja viinimessuja. Ehkä tavallaan ihan hyvä niin, sillä Helsingin taso on jotain aivan toista sen saralla. Sinne en ole kuitenkaan koskaan jaksanut raahautua. Turun silakkamarkkinat rules!
