Eve Suomalaiset ovat niin villiintyneitä parsasta keskiluokkaisuuden symbolina, että siitä onkin tullut Vain keskiluokkajutut -meemi. Kun ensimmäinen kevään aurinkoinen viikonloppu teki tuloaan, tarjousparsalaarit ammottivat tyhjyyttään. Itse en silloin edes yrittänyt onneani, sillä perinteinen periaatteeni on, etten aloita parsakautta ainakaan ennen unkarilaisen parsan saapumista. Myös saksalainen valkoinen voi käydä, etenkin jos se on yhtä maittavaa kuin aikanaan Panimoravintola Koulussa.
No, tänä vuonna tein poikkeuksen, ja ostin ekat parsaniput jo vappuna. Halusin kokata kuoharin ja lehtiarvioviinien kylkeen K-ruoka-liitteestä löytyvää uunifetaparsapastaa. Siitä tuli ihan hyvä, vaikka unohdinkin vappuhulinoissa lisätä joukkoon pastan keitinveden. Suutuntuma ilman kuohuviiniöveriä olisi ollut kuiva, eli ehkä ihan hyvä balanssi sille lotraamiselle. Myönnän kärsineeni varmaan vuosien tauon jälkeen perinteisestä krapulasta. Dagen efter kuulostaa jotenkin elegantimmalta.
No, kohmelo oli sen väärti, sillä vappu oli hauska ja herkullinen. Palatakseni parsaan, kyse taisi olla espanjalaisista, jotka eivät ole yhtä maittavia kuin unkarilaiset – puhumattakaan kotimaisista.
Siitä huolimatta ostin nyt köyhemmän keskiluokan edustajana uusintanipun Coop-epsanjalaista tarjouksesta, sillä bongasin Alkon pikkupullovalikoimassa vanhaa suosikkiani Castillo de Jesiä, joka tehdään Verdicchio-rypäleestä. Minulle tämä viini on se klassisin parsaviini. Kyseinen rypäle nauttii ilmeisesti myös Italiassa primaverasta, ja se valikoituu usein risotto asparguksen kylkeen.
Sitä on luvassa tänäänkin, vaikka teinkin risoton eilen, ja veriappelsiineista. Mukana oli kuitenkin vapusta jääkaapin pohjalle kierimään jäänyt parsasormi, joka maistui kyllä ylhäisessä yksinäisyydessään aika kuninkaalliselta.
Sahramilla maustettua veriappelsiinirisottoa tuli niin paljon, että siitä riittää hyvin täksikin illaksi – tietenkin neste on jo imeytynyt riisiin. Kylkeen vain reilusti tuoretta oliiviöljyssä paistettua parsaa, joka aateloidaan sormisuolalla, sitruunamehulla ja kenties Keisarinna-hipuilla, kun muuta juustoa ei nyt ole. Ja se on hyvä, kiteinen kotimainen juusto. Tosin risotossa on mukana toisen suosikkini Västerbottenostin jämät. Todella harvoin ostan nykyisin parmesania, kun se on kallista ja lähemmätkin vaihtoehdot käyvät.
Perinteisesti parsaan yhdistetään rypäleistä Sauvignon Blanc tai Riesling, mutta minulle nämä ovat usein vähän tylsät valinnat etenkin budjetimmalla alle 20 euron hinnalla. Toki jotain Sancerrea ottaisin kernaasti lasiin. Kuiva Muscat voi myös toimia loistavasti, ja vappuna tulikin avattua ehdottoman parsaystävällinen kuohari erikoiseristä.
Rhônen ala-alue AC Crémant de Die on Alkossa harvinaisuus, ylipäätään kuohuviinit, joissa on blendinä tai minään rypäleenä Muscat, Aligoté ja Clairette Blanc. Kannattaakin nyt kotiuttaa pikapikaa tämä pullo. Jaillance on ihastuttavan kukkea, eksoottisen hedelmäinen ja auetessaan mausteinenkin kuohuviini. Se oli hyvä parsalle, mutta ehkä vähemmän kuin odotin. Ehkä se johtui uunifetapastasta, jossa oli myös chiliä. Kaikelle muulle, kuten chacuterielle ja sipsille kuohu oli kuitenkin erinomainen. Ja uskon, että parsallekin jossain muussa, selkeämmässä muodossa. Hollandaise? Vai Rhônen valkosipulit ja yrtit jollain tavalla kylkeen? Ah, kampasimpukkaa timjamivoissa ja valkosipulissa paistettuna, siihen parsakimara kaveriksi. Täydellinen!
Parsan keskiluokkaisuuden dilemma
Mikä siinä parsassa sitten oikein houkuttaa? No, onhan se kevään merkki, se on vihreä ja herttainen. Maukas ja upea. Rapea ja viehkeä. Luksusta?
Harva ehkä tulee ajatelleeksi, miten pitkä on parsan historia Suomessa. Vielä 1600-1700-luvuilla ja paljon jälkeenkin kyse oli ”aatelisesta” herkusta, joka on vihdoin laskeutunut porvariston kartanopihoilta ja kotipuutarhoista keskiluokan tarjouslaariin.
Tämän takia kotimaista parsaa ei myöskään arvosteta kuten ennen. Arvostus on yhtä kuin ostopäätös, ei sanahelinä. Kaikki ovat jo kyllästyneet ulkomaiseen tarjousparsaan siinä kohtaa, kun kotimaiset vasta nousevat mullasta veikkoina pintaan.
Koska kaikki haluavat välittömästi aina saada kauden herkut eläen sykliä Välimeren maiden mukaan, kotimainen tuotanto kärsii. Sitten on juhannuksena enää varhaisperunat ja varsisipuli, joita odottaa. Sen sijaan kannattaa ehdottomasti ostaa ylintä herkkua, suomalaista parsaa heti kun sitä on saatavilla. Ennemmin jätetään nämä espanjalaiset tarjousparsat sikseen.
Suhdanteet vaihtelevat, välillä kotimainen parsa riistetään käsistä, välillä taas sitä joudutaan heittämään kaupoista roskiin, kun kukaan ei enää halua parsaa edes punalaputettuna. Tietysti myös kotimaisen hinta voi olla este monille, muttei varmasti rahakkaammalle keskiluokalle.
Mietinkin, pitäisikö meidän ihan lehtienkin tasolla vähän jarrutella, eikä aina aloittaa sesonkia jutuissa liian aikaisin? Tällöinhän kuluttajat entisestään innostuvat ulkomaisista tuontituotteista. Ymmärrän toki, että elämme globaalissa Suomessa, emme enää Jaakko Kolmosen perunateatterissa, vaikka jääkaappilaaristani löytyykin aina Jaakon pyhä kolminaisuus, peruna, porkkana ja lanttu, tai vähintäänkin lantun sijaan ruisleipä leipälaatikossa.
Parsa tuntuu kuitenkin vaativan enemmän tagliatellea ja risottoa rinnalleen kuin pottuvoita. Mutta keväinen parsaperunasalaatti on ihana sitten, kun varhaisperunat tulevat. Creme fraichella tai oliiviöljyllä.
Nyt odotellaan enää nälkää kebablounaan, työpäivän, suklaapatukan ja Jumalatar-joogan jälkeen, niin pääsen kertomaan, kuinka Umani Ronchin Casal di Serra Verdichhio toimii veriappelsiinirisoton ja parsan kanssa. Kysehän on siis aiemmasta isosta pullosta, jota aikanaan ostin paljon, ja se maksoi silloin reilusti alle 20 euroa. Ehkä 16-17 euroa. Muistaakseni sitä sai silloin myös Sergio´s-ravintolasta, jossa juuri hiljattain kävin syömässä erinomaisen illallisen pitkästä aikaa. Ravintola tuo itse maahan viininsä, joten viinien tasoon voi kyllä aina luottaa. Kuvat ruuista laitoin @sipsiajasamppanjaa -instatilille. Katso se julkaisu, missä on ekana Vitello tonnaton kuva.
Avasin äsken pikkupullon tuulettumaan. Ensipuraisu on ihastuttavan paksua, hennon oksidoitunuttakin olkea, ei kuitenkaan lainkaan mitään maakellariin viittaavaa. Kuin Libanon Italiassa! Itse asiassa, nyt tulikin kiljuva nälkä. Koska ajattelin julkaista tämän kirjoituksen ja sulkea koneen, en jää odottelemaan, mihin maku kehittyy. Lupaa silti yhtä paljon kuin ennenkin, omenaa ja runsasta sitruunaa. Hieno viini. Selkeä ja mielenkiintoinen, sopii siis vastapainoksi suurimman osan työviikkoon, eli keskiluokalle.
Verdicchio on mielestäni täysin aliarvostettu ja alitunnettu lajike ainakin Suomen markkinoilla. Ala-alue on siis DOC Classico Superiore Verdicchio dei Castello di Jesi. Jotenkin sopii nimeltään myös tuoreisiin paaviuutisiin, Habemus Papam! Toivotaan, että uusi paavi on yhtä täydellinen valinta humanismia janoavalle kansalle kuin tämä viini illalliselle.
Jos jotain on jäänyt mieleen nykyisin kammoamastani Putous-sarjasta, se on ”ime parsaa”. Ja jos Luciano Pavarottilla on laulu nimeltä La Primavera, pistän sen soimaan. Hyvää viikonloppua ja kevättä!
Parsan historiaa ja Mamin parsahaastis
Parsa, tuo vihreä kevään merkki (kynästäni kaksi vuotta sitten)
