Kiinnostaako viineissä enää muu kuin suositus?

Jokainen Instagramia seurannut on varmasti huomannut, miten kaupallinen alusta se on. Alkujaan kuvien esittelyä varten luotu foorumi esittelee nyt uusia tarpeita kuluttajalle. Kustantamot, viinimaahantuojat, firmat siivouspalveluista hierontayrityksiin käyttävät somea markkinoinnin ja myynnin edistämisessä. Tuottavana karjana tässä ovat Instagramin käyttäjät.

Kuviossa ei ole mitään moitittavaa, jos kumpikin osapuoli tietää mihin ryhtyy – millä ehdoilla. Tosin niitä ei juuri tarvitse kysyä, jos vain tägää omaan höpinäänsä tuotteen, palvelun tai tuottajan, jonka myyntiartikkelia asia koskee. Tämän jälkeen myynnistä hyötyvä jakaa julkaisun omalla kanavallaan täysin ilmaiseksi.

Moni somevaikuttajaksi haluava ajattelee, että kaikki mikä tämän ilmaisuuden rajan ylittää, on vain bonusta. Jos maahantuojalta saa ILMAISEKSI viiniä, sehän on todella kivaa. Ei tarvitse maksaa laatujuomasta (joksi en luokittele proseccoa tai apinahanaa), vain kertoa, mitä mieltä tuotteesta on. Itse lähdin muutaman kerran tähän touhuun vain nähdäkseni, mitä se on. Tiedostaen, mihin se johtaa. En jätä kertomatta tuotteesta, joka on pettymys, koska mielestäni tehtävänä ei ole varjella jonkun heikkolaatuisen tuotteen myyntiä.

En myöskään pidä lähtökohtaisesta asemasta myynnin ja markkinoinnin koneistossa, johon jo kirjoittavana karjana kuulun. Freelancetoimittajien palkkiot laahaavat ajastaan pahasti jäljessä. Niitä ei ole nostettu kymmeneen vuoteen, vaikka elämän hintalappu on kallistunut nousukiitoa. Joudun jo osittain myymään sieluni kirjoittamalla liian halvalla lukijoille, jotka olettavat saavansa laatua olettamiltaan vakipalkatuilta toimittajilta. Juu, en lähde juttukeikalle 50 kilometrin päähän todistaakseni jonkin asiakirjan olemassaoloa, ellen tee sitä vakituisessa työsuhteessa. Palkkion hinnalla et tee muuta kuin puhelinsoiton, jonka jälkeen taot tekstin minuuttiaikataululla yltääksesi edes samaan tuntipalkkaan kuin Salen kassalla istuva heittopussi.

Pääsemme nostamani asian ytimeen. Vaikuttajatyötä somessa tekevät hyvin usein ihmiset, joilla on päätyö jollain muulla alalla. He saavat elinkeinonsa vakityöstä, ja someasiantuntijuus on vain sivutuloa. Tämä on alkanut rankalla kädellä nakertaa asiantuntijuutta Suomessa. En puhu vain viineistä, puhun koko ilmiöstä. Kun somesta tuttu henkilö kertoo mitä tahansa oman itsensä brändinä, se myy. Asiantuntijuutta alaan ei enää tarvita. Tästä on esimerkkejä erittäin arvostetuissakin somevaikuttajissa, jotka ovat ehkä yhä edelleen alansa asiantuntijoita, mutta jotka eivät enää tarjoa osaamistaan tämä ala kärkenä. Vaan somevaikuttajana. Henkilöbrändinä.

Hiljattain jossain lehdessä oli haastattelu, jossa asiantuntija kertoi aikakautemme olevan narsistinen. Nyt muistan, se oli Liisa Keltikangas-Järvisen haastattelu. Vielä 50 vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan korostaa itseään puhuvana päänä reelsissä. Ei toki ollut alustaakaan tähän tarjolla.

Hiljattain luin Eeva Kolun teoksen Korkeintaan vähän väsynyt. Keltikangas-Järvisen sanat tulivat vahvasti mieleeni, vaikka teoksen anti oli myös oivaltava. Jatkuva itsensä mitätöinnin ja tehostamisen tarve johtavat epäsuorasti siihen, että ihmiset tekevät mitä tahansa näkyäkseen. He myyvät mitä tahansa, jos sillä saa ihailua ja palvontaa. Juice Leskisen Paperitähdet kestää paremmin aikaa kuin yksikään sometähti.

Huomaan muutoksen myös omalla Insta-kanavallani. Siitä on tullut vapaata aivopiereskelyä, johon pidätän toki oikeudet. Alussa minulla oli vain tämä blogi, joka edes yritti keskittyä viiniasian ympärille. Instagramissa lähtökohtaisesti en edes ajatellut asiaa, vain tuuttasin sitä ja sen viereistä silloin kun tuli tarve. Näemmä varsin usein, sillä hyvin harva enää nykyisin vaikkapa soittaa kysyäkseen minulta viinisuositusta. Ennen tosiaan tällainenkin ihme saattoi käydä.

Koska en halunnut itse, että instafoorumini muuttuisi kenenkään mielestä kaupalliseksi, aloin vähentää pullokuvia Alkon linkeillä. Sitä tekevät jo lähestulkoon kaikki viinivaikuttajat, joista ammattilaistason osaamista on murto-osalla. En tarkoita, ettei viinistä saisi puhua ilman ammattilaisuutta, missään nimessä. On ihanaa, kun ihmiset löytävät viinimaailman ilot ja elämöivät vapaasti. Mutta hyvin usein tähän liittyy vahva kaupallisuus. Minua todella usein hävettää koko kuvio koko ihmiskunnan puolesta. Riittääkö todella monelle se, että kuvassa hymyillään skumppalasi kädessä jonkun tuottajan lennättämänä tilalle? Riittääkö todella se, että ravintola maksaa vaikuttajaporukan syömään ravintolaansa, jossa vapaan seurustelun korvaa alkuun silkka kuvaaminen?

Tätä esille tuo yksityisissä illanvietoissa myös Kolu, enkä voi väittää, etten olisi huomannut samaa. Itsekin kuvaan. Mutta pyrin siihen, etteivät ihmiskohtaamiseni kulkisi some edellä. Kiitän luojaani, että olen syntynyt analogisella ajalla. Vaikka minut vielä juuri ja juuri voi laskea milleniaaliksi, muistan, mitä tarkoitti Berliinin muurin murtuminen, Baltian ketju ja Neuvostoliiton romahtaminen. Muistan elävästi, kuinka ihmiset tarttuivat uutiskuvassa toisiaan kädestä niillä samoilla seuduilla, jota pitkin jo Struven ketju kulki. Se oli aidosti merkityksellistä verkostoitumista aikana, jolloin kellään järkevällä ihmisellä ei ollut pulaa siitä.

Samaan aikaan aitoutta kaivataan nykyajassa yhä enemmän. Pidän sitä omana voimavaranani. Yksi paras kehuni minulle työtoverina on, ettei minulla ole koskaan ollut ruskeaa kieltä. Varmasti jotkut tilaisuudet ovat menneet siksi ohi, mutta ne eivät merkitse minulle mitään. Minulle merkitsee vain se, mitä asiat todella ovat. Tästä kiinni pitäminen on monelle yllättävän vaikeaa.

Tämän joutuu myös toisinaan toimittajana kohtaamaan. Yllättävän moni vilpittömästi uskoo, että median tehtävänä on kehua haastateltavaa, ilmiötä tai jopa kaupunkia. Ikävä kyllä media ei ole kenenkään edunvalvoja, muun kuin Justitian. Silloinkin on journalismin tehtävänä tulkita lakia, oikeudenmukaisuutta ja järjestystä kriittisin silmin, havaiten keplottelijat, joita Suomessa onneksi vähemmän esiintyy. Kansainvälisellä mittapuulla saa olla tyytyväinen, että on toimittajana ja naisena ylipäätään elossa.

Tätä vasten on viinien pr-markkinointi aika pieni murhe. Työnsä viinimaahantuojatkin tekevät, jotta Alkossa olisi kiinnostavia viinejä tarjolla. Jotta meillä viinistä kiinnostuneilla olisi edes mielenkiintoista tilattavaa verkkokaupassa, kun hyllyt koostuvat valikoimanhallinnan myyntipainotteisuuden takia ripassosta, proseccosta ja rieslingistä. Ei kuviosta voi etsiä syyllisiä, mutta jokaisen henkilön kannattaa suhtautua riittävällä itsereflektiolla tekemiseensä. Mikä on oma osuus palapelissä, ja haittaako se. Jollei, sen kun. Mutta joku toinen saattaa siitä kärsiä.

Itse kuulun silti niihin ihmisiin, joita haittaa. Koska teen päätyökseni asiantuntijatyötä, josta ei enää makseta. Ei maksettu työnantajallakaan, mutta se on toinen tarina. Valtiolliset instanssit ovat aina maksaneet heikommin kuin yksityiset, mutta kuulkaas, pienyrittäjänä se eldorado vasta loistaa. Veikkaan, että iso osa Suomen köyhyysrajalla elävistä on yksinyrittäjiä. Odotankin riemulla, kuinka yrittäjyyttä ja menestystä nostavat puolueet ottavat vihdoin tämän huomioon vaalipuheissaan ja ennen kaikkea -lupauksissaan.

Tämän takia olen vähän väsynyt viinikirjoittamiseen. Pohdin jo, maksanko enää uutta vuotta tästä blogista, etenkään kun minulla ei ole hajuakaan, miten moni tätä lukee. Omistan kuitenkin täällä kaiken kirjoittamani, kaiken kuvaamani. Toisin on Instassa. Siellä olen törmännyt jopa siihen, että maahantuoja ottaa kuvakaappauksen julkaisemastani viiniarviosta syötteessä, jakaa sen kysymättä lupaa omalla markkinointisivullaan ja tägää siihen tuottajan, jota en tarkoituksella ole tägännyt kirjoittamaani arvioon. En minä tee kaupallista yhteistyötä, käytän vain Instaa nopeampana kanavana kuin blogi. Instan kautta tulee myös paljon tastingeja, jotka ehkä taas ostovoiman kohetessa elpyvät. Siinä mielessä Insta on minulle epäsuora ”markkinointikanava”, vaikken tastingeja markkinoikaan. Viidakkorummulla on saanut noin yhden tastingin kerran kuussa tai ainakin joka toisessa. Suurempaan tykitykseen pitäisi markkinoida.

Yleisesti en vain jaksa sitä, että kaikessa tuodaan esille vain tuotteita, joka toki usein on ihminen. Järkytyin, kun Dynamossa minua lähestyi henkilö, joka kysyi, oletko sinä Sipsiä ja samppanjaa. Järkytyin toki ensinnäkin, että olin mennyt 20 vuoden tauon jälkeen Dynamoon, joka paljastuikin paljon viihdyttävämmäksi paikaksi kuin männävuosina, jolloin se oli tiedostavien ituhippien areena. Nyt he ovat kasvaneet keski-ikäisiksi menestyjiksi, joilla on ehkä pitkät hiukset, mutta Rolex ranteessa.

No, tämä ihminenhän oli oikein mukava ja ilahduin tietenkin yhtä aikaa ”tunnistamisesta”. Mutta tajusin, jos olen yhtä kuin blogi, homma on lähtenyt lapasesta. Tietenkin, jos tähän ”brändiin”, jota moni alkuun nauroi, jopa kyseenalaisti (kannattaisiko valita jokin vähän asiantuntevampi nimi, jottei minua luulla somevaikuttajaksi), liittyy rentous ja ilo, jota olen kaivannut viinialan uros- ja menestyjäpöhinään, se on vain tervetullutta. Vaikka tämä on etenkin viime vuosina paljon muuttunut, edelleen viiniharrastus on todella kallista. Tällä toki myös selitetään, miksi otetaan vastaan maahantuojien näytteitä. Kyllä minäkin olen ottanut vastaan samppanjaa, koska minulla ei todellakaan ole varaa sitä usein ostaa. Kuitenkin monella on. Miksei heillä olisi oikeus tuoda tätä esille foorumeilla, joilta köyhät kaikkoavat? Tietenkin on. Mutta monelle tällainen elämäntyyli on tavoite. Ja se jos mikä tekee paletista vaikean. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa elämäntyylinsä eteen.

Hiljattain hämmensin erinomaisen bolognesen, josta uupui vain ”aitoon, alkuperäiseen ja oikeaan” italoreseptiin kuuluva varsiselleri. Muuten haudutin pitkään, pilkoin porkkanan ja lirautin dolcettoa joukkoon. En ostanut tätäkin halpaa viiniä laivalta vain kokkausviiniksi, vaan siksi, ettei minulla ole varaa kalliimpaan.

Käytin saamani lahjakortin kyllä brittikuplaan ja samppanjaan, mutta muut ostot olivat tällä kertaa halpiksia. Täytyy sanoa, että sinänsä kiva rypäle, havuisen napakka ja kukkeakin Dolcetto jää hännille Mezzacoronan Teroldego-Merlotille, joka on hyvin kuratoitu punaviini laivan valikoimaan. Myös Zaccagninin roseviini, jota maistoin murhamysteeripeliä ratkoessa, oli oikein mukava seurusteluviini. Jopa esanssisen metsämansikkainen tämän makumaailman faneille. Yhdistin irtokarkkiin.

Tässä kerroin tuotteita, jotka ovat myös suositus. Yhteissummauksena Viking Linen laivan viinit, joista maksoin itse 50 euroa kuudelta pullolta tarjouksessa. Yhdistin suosituksen kuitenkin muuhunkin kuin naamani ja Alkon linkkiin, koska jälkimmäinen ei ole edes mahdollinen. Toivoisin, mitenkään itseäni nostamatta, että viineistä puhuessa voisi myös kertoa niistä jotain. Tunteen, jonka niiden juominen herättää. Muiston, missä on ollut maistaessa viimeksi tätä. Miksi juuri tämä viini on niin hyvä, että seuraajan kannattaa se ostaa riippumatta siitä, että on saanut tuotteen ilmaiseksi.

Olen usein hokenut kotioloissa, että minä en ole maksettu perse. Kerron sen nyt myös kirjallisena. Minusta koko yhteiskunta on nykyisin tätä. Voitte asettaa visioimaani pilakuvaan jonoon Jinpingin, Putinin ja Trumpin. He kaikki ulkoiluttavat toisiaan kettingeissä tietyssä marssijärjestyksessä, koska jokainen haluaa hyötyä toisesta jotain. Sama idea on sosiaalisessa mediassa, vaikka sen käyttäjät mitä henkilökohtaisesti selittäisivät.

Niinpä mietin, ollako vain välittämättä kaupallisista tuuttauksista vai poistuako somesta. Koen kuitenkin tarvitsevani aivopiereskelyä hanurista, josta ei todellakaan makseta. Siten jaksan hoitaa työni kunnolla riippumatta siitä, millaisen hinnan se minulle muodostaa. Mutta tietyssä pisteessä motivaatio alkaa laskea. Työstä pitää maksaa. Alalla kuin alalla. Jos joku tarjoaa sinulle heikon sopimuksen, kysy itseltäsi, miksi laittaisit viivalle nimen. Vai vedätkö ennemmin viivat, jotta jaksaisit työtahdin suhteessa palkkaukseen. (Täsmennyksenä, en ole koskaan koskenut migreenilääkettä vahvempiin aineisiin, enkä tee töitä sairaana.)

Tämän takia en ole hakenut moniakaan työpaikkoja, joihin minulla varmasti olisi saumaa, mutta joista yksinkertaisesti maksetaan vastuuseen ja taakkaan nähden liian vähän. Moni kysyy, miksi sitten teen vielä halvemmalla itse. Juuri sen takia. Kun valitsen itse työkeikkani, vaikkakin aina yhtä kehnoilla palkkioilla lehdestä riippumatta (oikeasti yksikään ei maksa Journalistiliiton mukaista suosituspalkkiota – kertokaa ihmeessä, jos törmäätte tällaiseen aviisiin), määrään sentään itse mihin sitoudun. Työnantaja ei voi vaatia minulta mitään, kun minulla ei ole työnantajaa.

Tietysti opettajan sijaisuudet ovat työnantajan alaisuudessa tehtyjä, mutta niistä maksetaankin etenkin tuntitaksalla ihan hyvin, kun olen pätevä ja kelpoinen opettaja. Joskus olin kuukausipalkalla epäpätevänä, ja päätinkin sen jälkeen, etten enää tee tätä, ellen jaksa tarpoa papereita loppuun. Kauan siinä kesti, ja siihen ajoi osaltaan media-alan ahdinko. Printtimedian hiipuva kuolema. Kaikkoavat mainostajat printissä. Somessa kaikki on halvempaa – ihminenkin. Se, ettei asiantuntijuudesta enää makseta. Se, että sometähdet vievät työt heiltä, jotka tekevät tätä päivätyökseen.

Kerran yksi tuttu kysyi, voisinko suositella häntä lehteen kirjoittajaksi. Hän voisi tehdä alkuun vaikka ilmaiseksi. Miksi suosittelisin tällä asenteella henkilöä, joka ajaa ymmärtämättä koko alaa palkkakuoppaan? Jokaisen kuuluu vaatia työstä asianmukainen korvaus. Te ette ole hyväksikäytettäviä yksinkertaisuuksia, jotka eivät osaa sanoa ei. Neuvotelkaa palkasta ja palkkioista. Vaikka osa jättää asian siihen, osa on kernaasti valmis maksamaan enemmän. Parhaat ihmettelevät heti, mikset pyydä enempää, kun voisit.

Valitettavasti monet aiemmin arvostamani yritykset eivät kuulu näihin.

Jos joku nyt haluaa vielä lähettää minulle viinipullon tai minut tekemään jotain, haluan myös osuuden tekemästäni markkinoinnista. Mutta minulle ei lähetetä, koska tililläni on alle tuhat seuraajaa. Siellä on seuraajina pitkälti ihmisiä, jotka tietävät jo paljon viineistä. Moni on entinen kollegani. Eivät he tee mitään kaupallisilla suosituksilla, tämän maahantuojatkin tajuavat. Otollisin yhteistyökohde on tuhansien seuraajien vaikuttaja, jonka seuraajat ostavat tuotteen fiiliksen, etiketin ja sen mukaan, miltä elämän kuuluu näyttää. Tämä on vähän raju lokerointi, mutta ymmärtänette pointin.

Minusta on hirveän vapauttavaa olla näkemässä vapaana tätä muutosta, joka suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee. Nyt, kun voin ja saan olla freenä asioista mieltä, voin myös itse valita ne tahot, joiden kanssa teen yhteistyötä. Voin kertoa, että hyvinvoivassa työyhteisössä on aina sellaista taikaa, joka sitouttaa. Siinä, että ollaan reiluja toisille ja jaetaan tietämystä. Kivojen ihmisten kanssa on kiva tehdä töitä. Tällöin voi jopa antaa anteeksi kehnomman palkkion, jos sillä ei kuitenkaan tallaa omia arvojaan.

Arvoristiriidan takia olen useammin ilmiöiden ulkopuolella kuin niiden keskiössä. Minulta ette tule koskaan näkemään reelsiä, jonka pinnalla kulkee keskittymistä häiritsevä teksti. En tule videoimaan höpinöitäni minnekään, ellei siitä jostain syystä jossain erillisessä työssä makseta niin, että se kuuluu toimenkuvaani. Nämä ovat työtä siinä missä muukin. Mutta se on vakavassa ristiriidassa turhan minäkeskeisen lätinän kanssa. Seuraajat toki määrittelevät sen, mikä on kiinnostavaa. Minä olenkin yhteiskunnan ulkopuolelle pudonnut kalkkis. Ehkä se on myös paras näkökulma riippumattomuuteen, joka on kestävän journalismin ja vaikuttamisen elinehto.

Nälkä on aina paras motivaattori kirjoittamisen lopettamiseen. Syötyäni lähden ulos aurinkoon, vaikka tekemättömät työt nakuttavat takaraivossa. Millään ei ole yhtä paljon väliä kuin terveydellä. Muistakaa, miten monet some sairastuttaa. Älkää olko mukana ruokkimassa tätä ilmiötä.

Hyvää viikonloppua, kiitos kun luit tänne asti, ja oma viinini on tuo sama avattu Dolcetto kuin kuvassa. Laadukkaana tajutonta, usein aliarvostettua kamaa, jota suosittelen etenkin pizzalle ja antipastille.