Eve Jos pitäisi valita yksi jälkiruokaviini, jota joisin aina ja minkä tahansa jälkiruoan kanssa, se olisi marsala. Tämä sisilialainen, kappas kummaa Marsala-nimisen kaupungin lähimailla tehtävä herkku on valitettavan vähän tunnettu suuren yleisön keskuudessa. Marsala on väkevöity valkoviini, vain sisiliainen, mutta sopiva kosmopoliittisiinkin makunystyröihin. Ja mikä parasta, marsala ei vanhene juuri koskaan! Tämän todistaa kolme vuotta sitten ostamani Vecchioflorio Marsala Superiore 2013, jota käytin sisilialaisen jouluankan valmistukseen. Siis miten tämä voi olla yhä juotavaa! Vanhan puutalon viileydessä hyvillä asioilla on tapana säilyä.
Nyt en ole varma, vierailiko legendaarinen ”luolahifistelijöiden” Gambinaklubi luonani tuon kyseisen ankkajoulun jälkeisenä kesänä, jolloin käytin tiramisuun osan pullon sisällöstä. Tiramisu onkin se perinteisin, johon marsala yhdistetään. Mennään siihen kohta! Ihmettelin jo tuona kesänä, miten tämä nyt vielä puolen vuoden kuluttua avaamisesta on ihan priimaa. Kukaan ei valittanut kolmen eri vuosikertaisen Caprili Brunellon ja kahden rosé-frantsun (Antica Fratta) jälkeen tiramisun epäilyttävästä sivuaromista. Itse asiassa, tiramisu saatettiin ahmia pohjattomiin kulinaarikuiluihin alta aikayksikön! Tämä kokemus lisäsi tiramisuitsevarmuuttani, joten uskallan nyt jakaa tällaisen ”köyhän naisen” pikaversion. Teki mieli tiramisua, löysin edelleen lattianrajasta lirut ikivanhaa marsalaa, miksen siis jälleen kerran järjestäisi itselleni ja päivänsankareille taivaspaikkaa?
Palataan nyt hetkeksi siihen Marsalaan ja ikuiseen Sisilian-ikävääni. Käväisin saarella vuonna 2005 ja KYLLÄ, kaahailin minibussilla myös Corleonen läpi (siis istuin kyydissä ja pelkäsin). Toisin sanoen elin Kummisetiä uudelleen, miltei melodramaattisesti myös Palermon häkellyttävän upean oopperatalon portailla. Marsala-tiluksilla ei tullut kuitenkaan käytyä eikä ”pyhiinvaelluskohde” Planetalla, sillä vuonna 2005 en hirveästi vielä tajunnut, miten upea viinimaailma edessäni häämöttää. Pidin kyllä viineistä, jopa rakastin, etenkin agriturismojen ikiaikaisten pompeijipylväiden kehystämänä, mutten silti TAJUNNUT miten paljon enemmän Sisilia voisi minulle ammentaa. Siispä haaveilen yhä pitkästä viiniretkestä Sisiliaan uudestaan. Olin jopa salaa toivonut, että tuo retki koittaisi tänä keväänä, mutta maailman myrskyt päättivät toisin. Täytyy siis tehdä köyhän naisen pikatiramisua, katsoa niin ihanan rehellistä ja viipyilevää Komisario Montalbanoa ja nauttia tiraus Marsalaa.
En yleensä kirjoita reseptejä ylös, vaan heitän kaiken hatusta. Siksi olen lähtökohtaisesti surkea ruokabloggari. En mieti ruokaa tehdessä muita kuin syöjiä eli siten myös itseäni. En mieti, voisiko joku muu saada tästä annoksesta jotain, (en varsinkaan mieti kokkausta some- tai blogilähtöisesti). Onko tämä se italialaisten nonnien salaisuus? Mafialeffoissa konekiväärikarjut itkevät mammojen patojen ääreen, yksikään kovan rahan(pesun) ravintola ei kykene samaan tasoon. En todellakaan väitä yltäväni tähän tasoon reseptien avulla, mutta toisinaan ilman niitä löytyy kulinarismin uusi metataso, jossa kaikki muu on turhaa. On vain rakkaudentäyteinen ruokaelämys, jonka viini laajentaa omaksi ulottuvuudekseen.
Minun varmaan piti kirjoittaa marsalasta, mutta tehän voitte googlettaa sanan marsala. Miksi turhaan kirjoittaisin uudelleen, miten marsala valmistetaan ja miten se luokitellaan kypsytysasteiden mukaan?
Yleistettynä voisi sanoa, että marsala on syntynyt samoin kuin moni väkevöity viini: merenkulun sanelemana. Brittiläinen kauppias John Woodhouse yritti kehittää jo 1700-luvulla viiniä, joka kestäisi merimatkat. Brandylla väkevöidystä valkoviinistä (johon käytetään sisilialaisia kotoperäisiä lajikkeita) tuli hitti brittien keskuudessa, jolloin raha virtasi myös ensimmäisten marsala-tilojen perustamiseen.
Ja kuinka ollaakaan, tämä Vecchio Florio, jota minulla nyt on lasissa, Vanha Florio, oli ensimmäinen. Vincenzo Florion tila perustettiin vuonna 1833 ja loppu on historiaa. Kerrassaan hieno ja kehuttu vierailukohde, tänne kun pääsisi: https://www.duca.it/en/florio/
Mietin aina, mitä minäkin ”viinivuonna” on tapahtunut. Kyttään aina tosi tarkkaan kaikki vuosiluvut pullosta, enkä vain vintagea. Suomessa ja nimenomaan Turussa oli vuonna 1833 juuri selvitty jotenkuten koleraepidemiasta (buon appetito). Tuo vuosiluku löytyy myös Turun palon jälkeen rakennetusta nykyisestä Åbo Akademin päärakennuksesta, jota kaavaillaan jälleen asunnoiksi. Vuosi 1833 oli rakastamani tyylisuunnan empiren kulta-aikaa. Katson itseäni juuri tuon vuoden peilistä kirjoitaessani tätä, kohotan Kauklahden lasin pikarin ja pohdin marsalan syvintä olemusta tajuamatta kontekstista paljoakaan.
Enhän minä tietäisi juuri mitään Sisiliasta tuolta ajalta ilman kirjallisuutta ja visiittiä historiallisessa museossa Cefalùssa (vai mikä se museo sitten olikaan). Vaikken ole vielä lukenut todella kehuttua Stefania Aucin Sisilian leijonat -kirjasarjaa, siihen kannattaa perehtyä, jos on kiinnostunut juuri tämän nimeomaisen marsalasuvun historiasta! Alla kirjan arviolinkki muutenkin fanittamaani blogiin Kirja ja keittiö, jossa esitellään tämä teos vähän kriittisempään sävyyn, mutta kompensaationa voi sitten vaikka plärätä oikeasti panostettuja reseptejä läpi ja haaveilla, että joku kokkaisi ne eteen:
Ehkä jo ymmärrätte, että viini ei ole minulle koskaan vain viini, vaan se on on tarinallinen taidonnäyte, syy-seuraussuhteen toteutuma (kuten historiakin), jonka ääreen on hyvä hiljentyä. Minua hennosti ärsyttää sana meditaatioviini, mutta juuri sellainen marsala on, nimenomaan tämä paahteinen ja silti tuoreen hedelmäinen, 30 kuukautta tammitynnyrissä kypsytetty herkku. Ei mitenkään liian haastava ja snobisti elegantti, vaan robustilla tavalla kutsuva. Kuin sisilialainen leipuri oviaukossa juuri silloin, kun mielesi tekee tuoretta leipää. Jatkaisin tätä muistelolla cefalúlaisesta leipomosta, ellei aihe koskisi tiramisua, jonka ohjetta en ole edelleenkään jakanut.
Tirami sù tarkoittaa kutakuinkin ”kohota minut”, piristä minua. Minusta tiramisu ei piristä vaan sen avulla laskeudutaan punaiselle samettisohvalle laskuvarjon avittamana, jottei töyssy pilaisi nautintoa. Täydellinen tiramisu on silkkaa samettia. Täydellisiä olen maistanut useita, tottakai eniten Sisiliassa, mutta tämä pikaversio todella yllätti minut. Kaappini ainesluettelo kun ei ollut sillä hetkellä häävi eikä oikeaoppinen. Mutta minulla oli marsalaa, minulla oli savoiardi-keskejä. Ohje pauttiarallaa:
Pikatiramisu:
- Kaksi riviä savoiardi-keksejä (tai sen verran, että saat niitä astiaan kaksi kerrosta)
- Kaksi luomumunan keltuaista
- pieni paketti Philadelphia-juustoa tai puolikas iso (oikea valinta olisi mascarpone, mutta minulla ei ollut sitä)
- 0,5 dl marsalaa
- 0,5 dl vahvaa kahvia (tumma paahto)
- sokeria..mitäköhän laitoin, vajaa desin?
- tummaa kaakaojauhetta
Sekoita marsala ja jäähtynyt kahvi. Lado puolet kekseistä tarjoiluvatiin ja levitä puolet nesteestä kekseihin. Loput keksit laita lautaselle ja kastele lopulla nesteellä. Tarvittaessa lisää nestettä, minun arvioni 1 dl kuvan tiramisuun oli juuri sopiva.
Erottele munista keltuaiset, säästä valkuaiset johonkin kivaan! Itse tein munakkaan seuraavana päivänä. Vatkaa keltuaiset sähkövatkaimella, lisää notkistettu Philadelphia ja sokeri.
Levitä puolet seoksesta tarjoiluvadille keksien päälle. Siivilöi vähän kaakaojauhetta. Tämän jälkeen lado loput keksit ylle ja leiki muuraria. Itse lauloin myös vakiotani Luciano Pavarottia, jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman autenttinen. Kaada myös mahdollisesti lautaselle jäävät loput liemet toisen keksikerroksen ylle. Sitten toinen satsi täytettä ja kaakaojauhetta vähän reippaammin. Jos osaat tehdä hiekkakakun, osaat tehdä tiramisun.
Tässä vaiheessa, jos olet epävarma kyvyistäsi, maista täytettä ja ponnista suustasi pieni aaria primaveran kunniaksi. Minun indeksini on se, että mitä enemmän valkuaista näkyy testimaistajan silmissä, sitä onnistuneempaa settiä on tiedossa. Hyvillä mielin otin kuvan kakusta ja laitoin sen jääkaappiin.
Vapaan seurustelun aikana keitin kahvit, mutta tietenkin tiramisun kanssa oiva juoma on marsala, se sama jota tiramisuun käytitkin. Seurustelua kesti ainakin tunti ellei ylikin, ennen kuin päästiin tiramisun kimppuun. Sinä aikana maku oli tiivistynyt jumalalliseksi, mutta seuraavana päivänä olimme jo taivaassa. Tee tiramisua aina niin paljon, että voit kauhoa sitä myös seuraavana päivänä sohvankulmassa.
Pellegrinon marsala on toinen suosikkini Vechhioflorion lisäksi, nyt kaapissa odottelee myös puolikas, vähän kuivempi ja pienempi versio Lombardo Marsala Superiore. Avaan sen joku toinen kerta, kehitän siitä jonkun ruoan varmastikin. Marsalahan on aivan mieletön ruoanlaitossa, josta se parhaiten (valitettavasti) tunnetaankin. Toivon, että marsala löydetään yhä useammin myös juustopöydässä. Sopii uskomattoman monen juuston kanssa, mielestäni paremmin kuin klassinen portviini.
Nyt taas alkaa nälkä kurnia siihen malliin, että marsalasatu on syytä lopettaa tähän. Kysykää ja kommentoikaa mielellään! Oletko maistanut jo marsalaa vai peräti jo hurahtanut siihen? Lähden koska tahansa marsalaturismomatkalle, jos joku sen järjestää. Peukku on jo pystyssä!
Ah, tämä blogi! Kuten olen monta kertaa todennut, en tiedä mitään viineistä, joten nytpä saan kunnon oppia sinun johdattamanasi 🙂
Marsala on minulle tutuin meidän olohuoneen auringonlaskun värisestä tapetista, joka on sattumoisin nimeltään Marsala. Ja noh, tiramisusta tietenkin – jota en olekaan syönyt pitkään aikaan. Hirveästi alkoi tehdä sitä nyt mieli! Mutta muutenkin pitäisi tutustua marsalaan ja antaa sille mahdollisuus. Lähtisin marsalaturismomatkalle milloin vain! Ihan vain jo Sisilian takia.
(Ja sitten kun Sisiliaan asti pääsen, käyn kunnon turistina tsekkaamassa myös Salvon kotitalon. Tuo kuva taitaakin olla viimeisestä Montalbano-jaksosta, nyyh.)
Sisilian leijonat pysyttelee edelleen huonoimpana tänä vuonna lukemanani kirjana… ei mahda mitään! Lukukokemus olisi vaatinut marsalaa jos toistakin ollakseen vähän sujuvampi.
Kiitos! Kiva, että saatan höpinöilläni tuottaa jonkinlaista hyötyä tai edes viihdettä! 😀 Teidän tapettinne kuulostaa kyllä aika täydelliseltä! Tiramisua syödessä olen oppinut sellaisen asian, että ällös koskaan hauko innostuneena henkeä ennen ensimmäistä suupalaa. Kaakaopöly voi lentää kurkkuun, olen aiheuttanut tällä hienon draamallisen näytöksen italialisessa ravintolassa Turussa 😀 Ehkä siksi olen panostanut nykyisin enemmän kotitiramisuun. Testasin myös mansikkaversiota, se ei mielestäni kyllä ollut niin toimiva. Alkuperäinen paras!
Kuva on tosiaan vikasta Montalbanosta, unohdin näköjään siitä lähteen! Sen näkee vielä Areenasta. Haaveilen dvd-boksista, jos sellaisia enää edes on. Nyt meitä on ainakin jo kaksi marsalaturismomatkailijaa, hienoa! Taidan testata Sisilian leijonat juuri marsalan kera, jos se silleen uppoaisi. Miksiköhän niin suureen osaan uppoaa? Mutta minä en ole jaksanut vieläkään lukea loppuun Margaritaa esim, joka on hyvin kehuttu. Näin se menee!
Kyllä minä niin mieltäni olen pahoittanut, kun en ole tätä sinun mahtavaa blogiasi ehtinyt juurikaan kommentoida.
Ihastuksella luen kokkailuistasi. Nyt tuo tiramisu vei mielen (ja kielen) aikaan, jolloin koulukaverini äiti oli tuosta herkusta ensi kertaa kuullut ja etsinyt reseptin – ties mistä. Hän sitten valmisti tiramisua lähes joka viikonloppu jälkiruuaksi. Onnekseni sitä oli vielä maanantaisin hieman jäljellä, kun koulun jälkeen menin kaverini luokse. Aah! Itse en ole sitä(kään) koskaan kokkaillut, mutta arvostan jokaista, joka sellaisen osaa taikoa.
Sisilian leijonia aloitin, kun olin siitä lukenut niin monia ylistäviä arvioita. Lopetin melko alkuvaiheessa ja vein kirjan äidilleni. Ei napannut äitiänikään. No, aina eivät mieltymykset osu samaan. Kuka kirjoitta Sisiliasta Mario Puzon jälkeen? Sen minä haluan tietää! Omassa hyllyssäni ovat sekä Kummisetä että Sisiliainen. Huomautan, että en ole koukussa väkivaltaan, mutta kauneus, rohkeus ja itsevarmuus ovat aina minua viehättäneet.
Syyskuussa olen Napolissa!
Hei parempi myöhään kuin ei milloinkaan, minä olenkin paras puhumaan kun minullakin roikkuu varmaan liuta sinun huippukirjoituksiasi! Kiitos kehuista ja kiva, kun saat näistä höpinöistä iloa!
Kuulostaa kyllä täydelliseltä tuo sinun tiramisumuistosi! Pääasia, että joku kyseistä herkkua tekee ja itse pääsee syömään!
Tuosta ylemmän kommentoijan Kirja ja keittiö -blogista löytyy varmaan moniakin sisilialaisia kirjailijoita, joihin tutustua. Mites hei vanha klassikko Tiikerikissa? Minullakin on Puzoa hyllyssä ja myönnän olevani vähän kaunokirjallisessa ja elokuvallisessa mielessä mafiafani, vaikken oikeasti sitten yhtään fanita kyseistä touhua. Kuvailemasi kauneus, rohkeus ja itsevarmuus liittyvät kyllä hyvin tähän genreen! Olen hyperkade, että pääset iki-ihanaan Napoliin! Joskus vielä minäkin ”näen Napolin ja kuolen”, toivottavasti kuitenkin pääsen hengissä kotiin!